#minunrytmini Väärä valverytmi polttaa päreitä

Minun rytmini -sarjassa haastateltavat kertovat,
kuinka heidän arkensa asettuu yhteiskunnan vaatimaan rytmiin.

Oma luonnollinen rytmini on sellainen, että voisin nukkua pienissä pätkissä ympäri vuorokauden. Erityisesti haluaisin nukkua aamun ja aamupäivän yli iltapäivään asti. Silloin olisin parhaimmillani, toteaa Maria Tuomialho blogissaan. Se aloittaa hänen kirjoittamansa Minun rytmini -haastattelusarjan.

Unohtunut entinen elämä

Olen saanut elää lähes kahdeksan vuotta elämästäni täysin luonnollisessa rytmissä, ja se oli aika täydellistä aikaa. Tosin siihen johtanut syy ei ollut erityisen kiva: selkäni sai osumaa synnytyksessä ja jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Olin oikeastaan jo ehtinyt unohtaa, miten kuormittavaa, kammottavaa ja raastavaa on elää kellon mukaan ja olla valveilla juuri silloin, kun sisäinen kellosi haluaisi sinun ehdottomasti nukkuvan. 

Olen aiemmin tehnyt paljon yötöitä muun muassa piiri- ja paikallisvartijana. Jaoin jopa aamulehteä harrastuksena vuosia päivätyöni ohessa, koska mielestäni oli tosi kivaa juosta aamuyöllä pitkin rappukäytäviä kahdesta neljään tuntia yössä. 

Euforisen elämän päätepysäkki

Euforinen omassa rytmissä eläminen tuli päätökseen, sillä päätin viedä tyttäreni kouluun. Harkitsin kyllä vahvasti kotiopetusta tai mitä tahansa muuta vaihtoehtoa. Aikaiset aamuherätykset ovat nimittäin yksi pahimmista asioista, mitä tiedän. Yksinkertaisesti en vain herää edes herätyskelloon.

Onneksemme koulupäivä alkaa vasta yhdeksältä eli ehdimme paikalle, kun heräämme kahdeksalta ja suoritamme pikavauhtia aamutoimet ja kuljetan tyttären autolla kouluun. 

Aina myöhässä

Olemme miltei joka aamu myöhässä. Ihan aina syy ei ole meissä, sillä lähes viikoittain tapahtuu muutamina aamuina jotakin meistä riippumatonta ja käsittämätöntä asiaa, jonka seurauksena autolla ei pääse etenemään. 

Itseäni eivät myöhästymiset sinänsä edes haittaa tai se on asia, josta en suostu ottamaan stressiä. Sillä elämä kulkee aina tavallaan. Tämä on tullut selvästi arjessamme vastaan: vaikka nousisin ylös pari tuntia ennen koulun alkua, olen varmasti myöhässä ­­jopa enemmän­ kuin normaalin minuuttiaikataulun mukaan noustuani. 

Opettajalta on joskus tullut äidille vähän noottia siitä, että olisi hyvä, jos myöhästymisiä ei tulisi… Varmaan olisi, mutta sanoin hänelle, että pitää olla tyytyväinen siihen, että lapsi sentään pääsee päivittäin kouluun asti. Ei sekään olisi nepsy-aikuisen perheessä aina itsestäänselvyys.

Vaietut vihan tunteet

Nyt olemme ensimmäisen lukuvuoden lopputaipaleella ja olen huomannut, että itsestäni löytyy piirteitä, joita en muistanut edes olevan. Erityisesti se suoranainen raivo, joka rinnassani tuntuu palavan, on yllättänyt. Kellon mukaan eläminen ja itselle liian aikaiset aamuherätykset saavat suorastaan vihan kytemään sisälläni.

Olin ehtinyt jo unohtaa muun muassa sen, miten monta puhelintani olen aikojen saatossa paiskannut päin seinää sillä seurauksella, että puhelin on hajonnut atomeiksi. Ei kannata kokeilla, sillä se tulee pidemmän päälle kalliiksi. Sen pahempia vihanhallinnan ongelmia minulla ei onneksi ole ollut koskaan. Olen kohdistanut kaiken kytevän raivon puhelimeeni. Puhelinhan on se, joka usein herättää kesken unien. Joko joku soittaa tai puhelin toimii herätyskellona.

Itselläni on aina ollut eläimiä, joiden vuoksi en ole voinut pitää puhelinta äänettömällä. Jokuhan saattaisi soittaa, jos eläimillä on jokin hätä tai huonolla tuurilla ne ovat jossakin, missä niiden ei pitäisi olla.   

Turhat puhelut, joihin herään, kun olen juuri saanut unen päästä kiinni, ovat suoraan sanottuna ottaneet ohimoon ja lujasti!  

Tuulahduksia menneestä

Nyt havahduin eräänä päivänä siihen, kun viikko aamuherätyksiä oli jälleen takana, että meinasin paiskata puhelimeni kädestä. Onneksi havahduin ennen kuin ote irtosi. Päräytin muutaman voimasanan, ja laskin puhelimeni hallitusti kädestä pöydälle. Seuraavaksi suuntasin päiväunille, sillä itselläni ”hermojen pettäminen” on poikkeuksetta aina sen merkki, että nyt on unta saatu aivan liian vähän.

Pakkotahtinen lapsen koulurytmi ei salli lepäämistä itselleni luonnolliseen aikaan, sillä joudun olemaan valveilla juuri sen ajan, kun sisäinen kelloni haluaisi minun nukkuvan. 

Vaikka kärvistelen valveilla väkisin aamupäivän ja alkuiltapäivän, en pysty siihen aikaan tuottavaan toimintaan. Esimerkiksi aamupäivän palaverissa kuulostaa lähinnä siltä kuin sukeltaisin uimahallin altaassa ja yrittäisin sieltä kuunnella, mitä muut puhuvat. Aivoni ovat ilmeisesti täysin unessa, vailla kykyä vastaanottaa mitään tähdellistä informaatiota. 

Tähtitaivaan alla paras olla

Olen ehdottomasti parhaimmillani öisin. Viime vuosina suurimpia nautintojani elämässä on ollut se, että yöllä pimeässä makaan suuressa heinäpaalissa ulkona, koira kainalossani. Katselemme taivaalla olevia tähtiä ja kuuntelemme, kun hevoset rouskuttavat heinää tasaiseen tahtiin. Nämä ovat itselleni elämän suurimpia tähtihetkiä. On vain me ja ympärillä hiljaisuus.

Yleensä luovin aikani on aamuyöllä kahden ja neljän välillä. Työtehoni ovat omiin resursseihini nähden silloin hulppeat ja luovuus suorastaan virtaa sormien kautta näppäimistölle. On täysi rauha ja hiljaisuus. Jopa päivisin työntekoani häiritsevät, aavistuksen rasittavasti sirpittävät linnut nukkuvat. Satunnaisesti saattaa kuulua vain pöllön huhuilua ja peurojen ääntelyä sekä ilvesten mouruamista, muuten koko maailma on hiljaa. 

Kun muu maailma herää, olisi turvallista nukkua

Aamulla, kun työt on tehty ja heinäpaalissa tähtitaivaan alla voimaannuttu, olo on todella hyvä ja rentoutunut. Talvella tiedän lumipyrypäivinä, että kello on yli viisi, kun kuulen naapurissa traktorin pärähtävän käyntiin ja suuntaavan aurauslenkille. Seuraavat etapit ovat kahdeksan pintaan kaupunkiin, ilmeisesti töihin suuntaava auto, ja jonnekin kulkeva polkupyörä.  

Kun ympäristö herää ja aamu alkaa normaalisti, on maailmassa kaikki suhteellisen hyvin ja tiedän, että olisi turvallista suunnistaa nukkumaan…  ja sitten herään siihen todellisuuteen, että nyt minun päiväni vasta alkaa, koska koko maailma on rakennettu aamurytmiin!  

Motivointia arkirytmissä jaksamiseen

Yritän motivoida itseäni siihen, että enää jäljellä on ehkä noin kymmenen vuotta pakkotahtista elämää koulukyytien vuoksi. Sitten toivottavasti voin jatkaa elämistä oman luonnollisen rytmini mukaan. Tällä hetkellä kymmenen vuotta tuntuu loputtomalta ajalta ja täysin käsittämättömältä se, että vielä nykypäivänä lapset on vietävä viitenä päivänä viikossa fyysisesti kouluun. 

Etäilyn turvin kun voitaisiin helpottaa niin lasten, koululaisia kuljettavien aikuisten kuin opettajienkin elämää ja se olisi ehkä ekologisempaakin. Mutta hyvin järjestetty etäkoulu on toistaiseksi saanut jäädä kaukaiseksi haaveeksi.

Teksti: Maria Tuomialho